Square Enixin aikamatkaseikkailu vakuuttaa pelissä, ei tarinassa

Square Enixin uusi The Adventures of Elliot: The Millennium Tales on peli, joka jättää ristiriitaisen jälkimaun jo ennen kuin ruutu ehtii tummentua. Toiminta tuntuu terävältä, maailma näyttää houkuttelevalta ja taistelut pitävät otteessaan, mutta tarina ei yllä samalle tasolle. Lopputulos on tuttu monelle pelisarjojen ystävälle: mukana on paljon hyvää, mutta ei aivan sitä loistoa, johon tekijältä lähtökohtaisesti toivoisi yltävän.

Peli kuuluu samaan HD-2D-estetiikan aaltoon, joka on nostanut Square Enixin viime vuosien julkaisuista useita puheenaiheita. Tyyli yhdistää pikselitaiteen ja modernit valaistus- sekä syvyystehosteet tavalla, joka on monelle pelaajalle heti tunnistettava ja houkutteleva. Tässä tapauksessa visuaalinen ilme toimii jälleen vahvana vetonaulana, vaikka kaikkea ympärillä ei aina ole viimeistelty yhtä huolellisesti.

Toiminta kantaa pitkälle

Pelillisesti The Adventures of Elliot nojaa reaaliaikaiseen toimintaan, ja juuri siinä se näyttää vahvuutensa. Iskut, väistöt ja vihollisten hallinta tuntuvat sujuvilta, eikä taistelu jää nykiväksi tai kömpelöksi. Pelaaja saa nopeasti rytmin päälle, ja etenkin isompia vihollisjoukkoja vastaan peli osaa tarjota vauhdin tunnetta, joka saa etenemisen tuntumaan palkitsevalta.

Pomotaistelut ovat yksi kokonaisuuden parhaista puolista. Ne tuovat vaihtelua, vaativat tarkkaa ajoitusta ja hyödyntävät pelin mekaniikkoja kiinnostavammin kuin tavallinen kenttäsilppu. Myös kumppani Faien eri kyvyt, kuten liikkumista vauhdittavat ratkaisut ja taistelua tukevat ominaisuudet, tuovat mukaan sopivasti vaihtelua. Niiden ansiosta peli ei jää yhden tempun varaan, vaan pelaajalle annetaan jatkuvasti lisää keinoja liikkua ja selviytyä.

Toiminnan sujuvuus tekee pelistä helposti lähestyttävän myös niille, jotka eivät kaipaa raskasta sääntöviidakkoa. Samalla se tarkoittaa, että peli ei aina pakota miettimään kovin pitkälle. Se on vahvuus hetkessä, mutta pidemmässä juoksussa myös yksi syy siihen, miksi kokonaisuus ei nouse aivan klassikkojen joukkoon.

Visuaalinen tyyli vetää puoleensa

HD-2D-tyyli toimii taas kerran pelin tärkeimpänä myyntivalttina. Maisemat, hahmomallit ja valon käyttö rakentavat seikkailulle sadunomaista tunnelmaa, joka sopii hyvin aikamatkailun ympärille rakennettuun asetelmaan. Peli näyttää siltä, että sen maailmassa olisi paljon tutkittavaa ja paljon nähtävää, vaikka kaikki alueet eivät käytännössä lunasta tätä lupausta yhtä vahvasti.

Ympäristöissä on selvästi ajateltu tunnelmaa, mutta lopullinen vaikutelma jää paikoitellen hieman vajaaksi. Osa alueista näyttää erittäin viehättävältä, mutta osa tuntuu tavanomaisemmalta eikä erotu samalla tavalla kuin parhaat HD-2D-maisemat. Tämä ei vie peliltä sen yleistä viehätysvoimaa, mutta se estää sitä nousemasta visuaalisesti aivan sarjan kirkkaimpien nimien tasolle.

Jos haluat seurata lisää suomalaisia peliaiheisia uutisia ja opasta sisältöä, voit lukea myös Luurituki-sivuston ajankohtaiset artikkelit sekä peliohjeiden ja vinkkien etusivun. Näistä löytyy taustaa niin laitteisiin kuin peleihin liittyviin ilmiöihin.

Tarina jää kylmäksi

Tarina on se osa, joka horjuttaa kokonaisuuden eniten. Peli esittelee hahmoja ja tilanteita, mutta etenkin dialogi jää usein suoraviivaiseksi ja hieman puisevaksi. Hahmot kertovat ongelmistaan, Elliot auttaa, ja matka jatkuu. Rakenne on selkeä, mutta se ei jätä juuri tilaa yllätyksille tai tunnepitoiselle syvenemiselle.

Hahmoissa on kyllä lähtökohtaisesti potentiaalia. Mukana on teemoja, joissa käsitellään yksinäisyyttä, yhteyden puutetta ja läheisten kaipuuta. Nämä aiheet voisivat parhaimmillaan nostaa koko seikkailun aivan eri tasolle, mutta nyt ne jäävät pinnallisiksi. Siksi moniin sivuhahmoihin on vaikea tarttua kunnolla, vaikka peli selvästi haluaisi pelaajan välittävän heistä.

Juuri tässä näkyy pelin suurin ristiriita. Pelaaminen itsessään toimii, mutta juoni ei rakenna samanlaista tunnetta, joka sitoisi tapahtumat yhteen. Kun tunnelma ei syvene, yksittäiset kohtaukset jäävät irrallisiksi, eikä maailmasta muodostu niin vahvaa kokonaisuutta kuin olisi mahdollista.

Pulmat eivät pidä kunnolla otteessaan

Palapelien ja tutkimisen puolella peli pelaa varman päälle. Tutkiminen on kevyesti palkitsevaa ja aarteita löytyy, mutta varsinaiset pulmat ovat usein liian helppoja. Pelaaja etenee ilman suurempaa pysähtymistä, eikä ongelmien ratkominen juuri pakota käyttämään aikaa tai kokeilemaan eri vaihtoehtoja.

Tämä tekee etenemisestä sulavaa, mutta samalla se vie terää pois siitä, mikä monille toiminta-seikkailuille antaa luonnetta. Klassisten Zelda-tyylisten luolastojen ystävä saattaa odottaa oivaltavia rakenteita, mutta tässä niitä ei juuri ole. Peli tarjoaa enemmän suoraviivaista menoa kuin aitoa aivopähkinää.

Toisaalta sujuvuus ei ole itsessään ongelma. Moni pelaaja arvostaa sitä, että peli ei jumita turhaan paikoilleen eikä vaadi pitkiä pysähdyksiä jokaisen oven tai kytkimen edessä. Silti juuri tämän vuoksi The Adventures of Elliot tuntuu hieman liian turvalliselta. Se ei uskalla haastaa pelaajaa tarpeeksi, vaikka sen maailma ja idea siihen selvästi antaisivat mahdollisuuden.

Hahmot eivät nouse pääosaan

Hahmojen kirjoitus on yksi niistä kohdista, joissa peli tuntuu jäävän keskeneräiseksi. Keskushahmo Elliot on toimiva sankari, mutta ympäröivä joukko ei kehity samassa tahdissa. Moni sivuhahmo tuntuu lähinnä yhden ongelman ympärille rakennetulta, eikä heidän välilleen synny sellaista kemiaa, joka tekisi keskusteluista mieleenpainuvia.

Kun tarinan tunnepuoli ei kanna, myös maailman tapahtumat alkavat tuntua mekaanisilta. Pelaaja tekee asioita, koska peli pyytää, mutta harvemmin siksi, että jonkun kohtalo oikeasti pysäyttäisi. Tämä ei tee pelistä huonoa, mutta se jättää sen väistämättä hieman etäiseksi.

Yhteenveto tuntuu kaksijakoiselta

The Adventures of Elliot: The Millennium Tales on peli, jota on helppo ihailla yksittäisistä osa-alueista. Se näyttää hyvältä, liikkuu sulavasti ja tarjoaa taistelua, joka tuntuu usein aidosti viihdyttävältä. Kun ruutu täyttyy vauhdista ja pomotaistelut avautuvat kunnolla, peli muistuttaa hyvin, miksi Square Enixin HD-2D-tuotannot herättävät niin paljon kiinnostusta.

Samaan aikaan kokonaisuus ei onnistu kokoamaan vahvuuksiaan yhdeksi vahvaksi elämykseksi. Tarina jää ohueksi, hahmot eivät sytytä ja pulmat ovat liian helppoja. Näiden vuoksi peli ei nouse aivan siihen joukkoon, johon sen ulkoasun ja lähtöidean perusteella voisi kuvitella kuuluvan. Se on hyvä peli, mutta ei vielä erinomainen.

Monelle pelaajalle tämä voi silti riittää. Jos haussa on suoraviivainen, näyttävä ja toiminnallinen seikkailu, The Adventures of Elliot tarjoaa siihen paljon hyvää. Jos taas odottaa syvää tarinaa, ovelia luolastoja ja vahvaa hahmogalleriaa, odotukset kannattaa asettaa maltillisemmaksi.

Mitä peli tekee parhaiten

• Tarjoaa nopeatempoista ja sulavaa toimintaa.
• Hyödyntää HD-2D-tyyliä näyttävästi.
• Rakentaa onnistuneita pomotaisteluita.
• Tekee liikkumisesta ja tutkimisesta vaivatonta.
• Palkitsee pelaajaa löydöillä ja kehittyvillä kyvyillä.

Kannattaako seikkailuun tarttua?

Kannattaa, jos arvostat ennen kaikkea pelattavuutta ja visuaalista ilmettä. Kannattaa myös, jos haluat kevyemmän seikkailun, jossa eteneminen sujuu ilman jatkuvaa takeltelua. Jos taas etsit tarinallisesti vahvaa ja mekaanisesti kunnianhimoista rooliseikkailua, tämä ei ehkä osuma aivan maaliin asti.

Lopulta The Adventures of Elliot: The Millennium Tales jää kiinnostavaksi välimuodoksi. Se tarjoaa paljon hyvää pelattavaa, mutta ei aivan tarpeeksi syvyyttä, jotta siitä puhuisi vielä pitkään viimeisen pomon jälkeen.

Lähteet

TechRadar: The Adventures of Elliot: The Millennium Tales review: great gameplay, underwhelming narrative